Tämä päivä oli vähän parempi. Sallin itselleni hiukan karkkiakin, eikä siitä tullut edes paha mieli. Vähän jännittää huominen punnitus, mutta olkoon miten on. Saa sitä välillä nautiskella, eikö? Oli tosin ihme etten sortunut ahmimaan! Yleensä kiellettyjen asioiden syöminen aiheuttaa pahan ahmimiskohtauksen.

Juuri nyt paino on 54.6. Tiedä sitten miten paljon se tulee olemaan aamulla. En oikein malttaisi odottaa.

Anonyymin kommentti sai minut ajattelemaan. Kumpi olisi suurempi voiman osoitus - tähän sairauteen täysin uppoaminen, vai lopettaminen viimeisten 800 gramman pudotuksen jälkeen? Kai se jälkimmäinen vaihtoehto.

Pelkään, että en ole tarpeeksi vahva lopettamaan. Tunnen kuinka tämä häiriö luikertelee hiljaa syvemmälle mieleeni, tuhoten kaiken matkallaan. Haluanko todella olla vain laiha kuori? En. Mutta jotenkin huijaan itseäni ja uskottelen itselleni että laihana kaikki olisi paremmin. Jokin kuiskuttaa korvaan; "Et ole vielä tarpeeksi laiha. Et vielä. Mutta voit saavuttaa sen. Ja sitten ne kaikki kauhistuvat!"

Minulla on jokin outo tarve järkyttää ihmisiä. Ehkä se johtuu siitä, että en ikinä saa täysin sanottua miten paha minun onkaan olla, mutta haluaisin että joku huomaisi ja auttaisi. Aika tyhmää, mutta sinällään ehkä ymmärrettävää. Tahdon parantua. Todella tahdon. Tahdon taas olla onnellinen ja iloinen, ja syödä normaalisti. Mutta miten kukaan osaa auttaa, kun aina vain sanon "Olen kunnossa" "Olen ihan OK" "Joo, nykyisin menee paremmin"?

Taas uneton yö. Pelaan vain tietokonepelejä yksikseni (olen ehkä salaa vähän nörtti) ja yritän saada ajan kulumaan niin että lopulta väsähdän ja nukahdan. Paino on juuri nyt 54.9 kiloa, eli selvisin 55 kilon läpi ihan kunnialla. Näytän luisevalta. En tiedä pidänkö siitä vai inhoanko sitä. Tuntuu siltä kuin tämä häiriöni, mikä sitten ikinä onkaan, sumentaisi ajatuksiani ja minuuttani. Kuka oikein olen loppujen lopuksi? Tajusin äsken, että en tiedä. Tuntuu kuin jäljellä olisi vain halu laihtua ja kuihtua pois. Olen loppusuoralla, eli en anna periksi nyt. Mutta mitä sitten kun pääsen tavoitteeseeni? Osaanko enää palata normaaliin syömiseen ja elämiseen? Jotenkin tuntuu, että en osaa.

En halunnut että siinä kävisi näin. En todellakaan. En halunnut enää menettää itseäni tälle saatanan demonille päässäni. Vai halusinko? Nautinko sittenkin siitä että syön vain kulhon jugurttia päivässä? Nautinko huolestuneista kasvoista jotka arvailevat jo mihin suuntaan olen taas menossa? Ehkä. En osaa sanoa.

"Näytän niille kaikille."
"Sitten kun olen laiha nauran niille."
"Voin olla niitä kaikkia parempi. Laihempi."

Sairaita ajatuksia. Tekisi mieli sanoa: 'Ottakaa joku ne pois ja heittäkää ne kaivoon', mutta jokin estää minua. En ole tarpeeksi laiha valittaakseni tällaisista asioista.

En ole pystynyt nukkumaan koko yönä. On todella rauhaton ja oudon virkeä olo. Mukavaa sinänsä, mutta ärsyttävää rytmini kannalta. Päätäkin särkee, ja pitäisi jaksaa mennä hoitamaan raha-asioita yhdeltä. Kelaan pitäisi ottaa yhteyttä sairaspäivärahasta ja kaikkea. En jaksa tätä enää. Mutta pakko on. Rahat on todella tiukalla tässä kuussa, ja tiedän että heti kun saan ensi kuun rahat mania iskee kimppuun ja menen sekopäisenä tuhlaamaan kaiken. Argh.

Yhä heikottaa, ja päässä sumenee usein. Ei hyvä. Syöminenkään ei auttanut. Tekisi mieli mennä ulos mutta eihän sitä tälläisessä kunnossa uskalla mennä yhtään minnekään! Painokin oli pysynyt samana. Mur. Pirun siideri ja sen kalorit.

Olen jotenkin tuskastunut painooni. En ollut näin tuskastunut siihen viisi kiloa painavampanakaan, silloin se vain ärsytti. Nyt vain inhottaa, ällöttää, on paha ja ruma olo. Kaikki ihan vain sen takia ettei paino laskenutkaan. Kaikki tuntuu turhalta. Olen joulusta lähtien kiduttanut itseäni vaikka millaisilla dieeteillä, ja miksi? Koska luulin että laihempana olisi parempi olla, ja että olisin onnellisempi. Mutta nyt tuntuu siltä että kaikki oli turhaa. Vihaan yhä itseäni ja peilejä, ja mitä niissä näen. Tosin uskallan nyt mennä ulos ja olla sosiaalinen, eli ehkä tämä ei ollutkaan täysin turhaa.

Melkein toivon, että olisin vain oppinut rakastamaan itseäni sellaisena kuin olin. Lihoin noin suureksi koska haistatin pitkät syömishäiriölleni kahdeksi kuukaudeksi. Kaksi kuukautta söin mitä tykkäsin enkä käynyt vaa'alla kertaakaan. Oli se aika nautinnollista...kunnes sitten eräänä päivänä en mahtunut enää mihinkään vaatteisiini. Noloa. No, siitä sitten heti peilin eteen ja vaa'alle. Ja voi kauhistus. Taisin tuolla samalla hetkellä upota päätä myöten takaisin häiriööni.

Laihdutus on takkuillut jo alusta alkaen. Se jäi aina jumittamaan tietyissä painoissa. 62, 60, 58, 56, eli aina kahden kilon välein se jymähti viikoksi tai kahdeksi. Toivon, että sitten 54-kiloisena ei käy samoin, sillä olen päättänyt että haluan olla 52 kiloa tai vähemmän. Laihimmillani olin 50 kiloa. Tekisi mieli kurkistaa mitä nelosella alkavat määrät tuovat tullessaan, vaikka en oikein uskallakaan. Pelkään terveyteni puolesta.

*THUD*

Jäi osa Limp Bizkitin keikasta näkemättä kun pyörtyä humpsahdin. Kops vaan, ja maassa olin. Onneksi sattui lähistölle joku aivan ihana herrasmies joka M:n kanssa auttoi minut ulos raikkaaseen ilmaan. Harmittaa vain etten voinut jäädä katsomaan niiden keikkaa, live-esiintymiset ovat jotain täysin uskomatonta. No, ensi kerralla syön jotain ennen kuin lähden minnekään. Hyvä muistutus tästäkin asiasta.

Kuin ihmeen kaupalla painoni oli laskenut sadalla grammalla, ja sehän tarkoittaa sitä että päivä on pelastettu. Tänään on yhä tosin masentunut olo, mutta kiitos painon laskun olo ei ole samanlainen kuin eilen.

Odottelen vastausta M:ltä että tietäisin monelta ja missä tavataan. Ehdinköhän mennä yhden asunnon esittelyyn? Tahtoisin kovasti omaan kämppään, pois täältä vanhempien nurkista. En yksinkertaisesti kestä isääni ja sitä samaa vanhaa levyä jota hän aina soittelee.

Todella, todella paha olla. Itsemurha-ajatukset palasivat. Riittämätön, paska olo. En koskaan tule olemaan sen näköinen kuin haluan. En koskaan tule olemaan tarpeeksi hyvä muille. En koskaan tule olemaan täydellinen. Pääni sanoo, että ei kukaan ole täydellinen ja että minun pitäisi olla tyytyväinen itseeni, mutta en jaksa uskoa siihen nyt.

Olen pitkään haaveillut vetäväni kaikki lääkkeeni naamaani alkoholin kanssa tai hyppääväni katolta, mutta en ole pitkään aikaan kuitenkaan tuntenut tällaista tarvetta tehdä niin. Nyt tunnen. Ehkä tämäkin johtuu sitkeästä yksinäisestä olostani, en tiedä. Tuntuu vain siltä etten jaksa enää. En vain jaksa olla tällainen, enkä pysty sitä muuttamaankaan.

Itken. Ja kerrankin en tunne itseäni heikoksi sen takia. Tuntuu kuin ansaitsisin nämä helpottavat kyyneleet tällä kertaa.

Tarvitsen pelastajan.

Luulin pystyväni pelastamaan itseni.

Mutta en osaa.

Ahminnaksihan se meni. Kävin vartavasten ostamassa karkkia, vaikka tiedän etten ikinä saa oksennettua niitä täysin. No, olkoon. Huomenna on uusi päivä, tapaan ystävääni ja mennään keikalle ja ryyppäämään. Yay. Kai. En tiedä. Ennen olin aina ihan täpinöissä kun tiesin että saisin pian alkoholia. Nykyisin en enää, enkä tiedä miksi. Ehkä olen vain vanhentunut...tai ehkä kalorit kammottavat. Toivon, että se on ne kalorit. En halua muuttua tylsäksi kalkkikseksi ihan vielä.

Ihanaa kuitenkin tavata ihmisiä ja mennä sinne keikalle!

Nyt jos vain voisin lakata tuntemasta itseäni rumaksi niin voisin ehkä nauttiakin siitä.

Tänään on vähän sellainen olo että "No hei, oonhän mä nyt alle 56 kiloa, relax, chill, take it easy with the food, enjoy", joka on huono juttu sillä juuri tällainen ajattelu aloittaa usein ahmimis putken. Kun ensimmäistä kertaa aloin ajat sitten laihduttaa en kyllä tiennyt mihin ryhdyin. Kolmisen vuotta on nyt mennyt ruuan kanssa vammaillessa, enkä malta odottaa että pääsen haavepainooni niin että voin lopettaa - repiä sen pirun häiriön ulos päästäni ja sitten talloa sitä maahan kunnes se lakkaa inisemästä.

Mutta eihän se noin tule kuitenkaan menemään.

Olen jojoillut painoni kanssa niin pitkään että tiedän kyllä mitä käy kun painan 54 tai 52 kiloa. Lopetan laihduttamisen kuin seinään, syön, ahmin, turpoan 60-kiloiseksi, ja aloitan tämän vammailun taas. Näin se tulee luultavasti menemään, mutta nyt kun tiedän tämän etukäteen toivon osaavani varautua siihen paremmin. Ottaa asiat hissukseen.


.........18:18.........


Leivon taas sämpylöitä. Taikinaa tuli tietysti maisteltua ja se johti turhaan (pahanmakuisen!) jugurtin ja leipäpalan syöntiin. Söin kalorirajaani asti jo aamulla, joten tietysti oli pakko mennä oksentamaan. ARGH. Ja kunhan sämpylät ovat valmiit syön varmaan yhden tai kaksi. Jotka sitten myös oksennan, tiedän sen. Tämä on toivotonta. Bulimikko mikä bulimikko, vaikka en varsinaisesti enää ahmikaan. Ei enää tule ostettua sipsejä, keksejä, karkkia ja kakkuja vain jotta pääsisin halailemaan posliinia myöhemmin. Ihan hyvä sinänsä, jonkinlaista edistystä siis kuitenkin. Tietenkin heti kun saan tämän sanottua joku tuo kotiin jotain herkkuja ja sinne meni sekin edistys.

Anyway, sämpylät näyttävät herkullisilta.



Nam!


.........19:05.........


Tai ehkä eivät sittenkään. Hyi helvetti että tuli paha olo.

Update

55.5 kiloa. Aika hyvin. Tänään myös alle 300 kalorin linjalla, toiveena painon lasku 55-kiloon ja pian. Huomenna konserttiin M:n kanssa, tahdon näyttää mahdollisimman hyvältä. Tupakat on loppu, pitäisi jaksaa mennä ostamaan lisää, mutta en millään jaksaisi. Dee nostelee kulmiaan painoni putoamiselle. On nälkä.

Aivovuotoa

Taidan kirjoittaa tänne vähän liikaa. Kolme postausta päivässä? No problem for me! No, asiaa riittää vatvottavaksi, ja oma bloginihan tämä on. Kuitenkin jotenkin hävettää 'puhua' näin paljon ja avoimesti kaikesta. Pelkään kuulostavani wannarexiseltä itkupilliltä, jolla ei ole mitään sanottavaa mutta joka puhuu silti. Hohhoi, no, olkoon. Höpisen tänne koska terapiaan ei ole varaa, ja tarvitsen jonkin paikan missä voin rauhassa purkaa oloani ilman että kukaan tulee tuomitsemaan. Kommentoijatkin ovat tähän mennessä olleet ihania.
Ihan naurattaa, kuinka uskallan tänne kirjoittaa asioita joita en ikinä sanoisi ääneen. En ikinä uskaltaisi näyttää heikkoa puoltani muille ihmisille naamatusten. Ehkä sitten joskus kun opin olemaan ihminen.

Tämä päivä on syömisten kannalta mennyt todella hyvin. 250 kcal jugurttia, ja lisäksi purkkaa ja kokista. Toivon pääseväni 55-kilon puolelle huomenna, en jaksa jumittaa samassa painossa enää. Kaipaan laihtumista ja sen tuomaa onnistumisen tunnetta. Olen tiputtanut jo niin paljon painoa joulusta että en aio nyt luovuttaa. Tästä kaikesta on ollut se hyöty että kehtaan taas mennä ulos ja olla ihmisten keskellä. Ehkä uskallan mennä rannallekin tänä kesänä, jos vain saan karistettua vielä kaksi tai neljä kiloa.

Tyhmää, kun paino säätelee kaiken. Olisi ihanaa olla juuri sellainen kuin on eikä välittää mistään. Söisi mitä haluaisi milloin haluaisi, ja olisi onnellinen. Miten jotkut osaavat, mutta minä en? No, turha sitä on murehtia. Ehkä pitäisi vain oppia olemaan onnellinen juuri tällaisena, eikä kadehtia muita tai yrittää muuttua että mahtuisi edes johonkin muottiin.

Olen hiukan eksynyt itseeni. En muista kuka oiken olen kaikkien ongelmieni alla. Jos kuorin ne pois, mitä minusta jää jäljelle? Pelkään, että ei mitään. Mitä jos häiriöni ovat syöneet minuuteni? Mitä sitten? Miten rakentaisin itseni kokonaiseksi? En tiedä. Dee aina sanoo että olen vahva, mutta en tunne itseäni vahvaksi. Tunnen itseni heikoksi ja rikkinäiseksi.

Taidan olla säästöliekillä. Paino ei vain tipu millään. Yritän syödä 300 kaloria päivässä kunnes pääsen 55 kiloon, ja katson sitten uudelleen että mitä pitäisi tehdä. Dee hepuloi uudesta suunnitelmastani ja sanoi, että en saa syödä yhtään vähempää. On kiva tietää että hän välittää, mutta olen jo tehnyt päätökseni. En jaksa junnata tässä samassa painossa. Se on tuskastuttavaa ja ärsyttävää.

Tekisi niin mieli mennä tuhlaamaan kaupungille. Heti kun saan rahaa rynnistän Backstreetille ja Cybershoppiin ja täydennän vaatekaappiani. Voisin sitten vaikka tehdä kuvapostauksen kaikesta mitä ostin, ihan vain huvikseni. Mutta nyt on tylsää. Tämän kuun rahat menivät tatuointiin ja uuteen takkiin, huppariin, paitaan ja farkkuihin. ->

Pitäisi säästää että voisin muuttaa omilleni, mutta _en_pysty_ kun ulkona on kaikkea ihanaa tavaraa minkä voi raahata kotiin homehtumaan. Kuittejakin on niin paljon että niillä voisi vuorata patjan.

Taidan tarvita uuden kamerankin.

Vajoan

Elämäni on jotenkin tyhjää. Jäljellä tuntuu olevan enää Deen kanssa juttelu ja M:n tapaaminen silloin tällöin. Ja tietenkin syömishäiriöni.

Heti kun herään menen vaa'alle, ja sen näyttämät numerot määräävät millainen päivästäni tulee. Nyt 56-kiloisena en enää hepuloi jos olenkin saanut vähän lisää painoa. Voin jotenkuten hyväksyä itseni tällaisena. Haluan olla pienempi mutta se voi odottaa, minulla on aikaa. Inhoan vain sitä miten punnituksen jälkeen ei ole enää mitään tekemistä. Suhteellisen köyhä kun olen, en voi maniani takia rampata kaupungilla. Tulisi vain ostettua kaikkea paskaa mitä ei kuitenkaan ikinä käyttäisi. Rahat on nytkin tältä kuukaudelta loppu, pitää jotenkin sinnitellä vielä viikko.

Vihaan vain sitä, miten syön. En ole tuntenut nälkää pitkään aikaan, tai ehkä vain opin olemaan huomioimatta sitä. Mutta heti kun ei ole mitään tekemistä ajaudun jostain syystä jääkaapille mättämään naamaani kaiken mikä tielle sattuu. Tämä heikkous on ärsyttävää ja inhottavaa.

Koko päivä menee oikeastaan ruokaa vältellessä ja kaloreita miettiessä. Toisaalta tämä on ihan hyvä juttu sillä toinen mahdollisuus olisi että päivä menisi nyyhkyttäessä ja omaa olemista surkutellessa, joka on turhauttavaa ja masentavaa. Pitäisi vain tehdä jotain. Muuttaa elämä paremmaksi jotenkin. Tietäisinpä vain miten.

Nytkin on paha olla. Odotan että aika kuluisi jotta pääsisin nukkumaan ja aloittamaan uuden päivän. Odotan että saisin taas punnita itseni, ja tuhlata toisen päivän tekemättä mitään. Voisinpa edes kirjoittaa kirjaani, mutta en jaksa istua aloillani tarpeeksi pitkään. En jaksa keksiä tarinalle jatkoa. Olen niin väsynyt, väsynyt aivan kaikkeen. Etenkin yksinäisyyteeni ja kaikkeen siihen pahaan oloon joka siitä kumpuaa.

Höpinää III

Tuntuu oudolta. On paha olla, mutta samalla olen niin tottunut siihen että se on siedettävää. Kävin yksin elokuvissa katsomassa Night at the Museum 2:n, ja se oli aika hauska. Oli ihan kivaa mennä ulos ja tehdä jotain, eikä vain istua kotona. Kaipaan ihmisiä ympärilläni. Tunnen oloni kuolleeksi ilman heitä.

Taas melkein itkettää. Mutta ei minulla ole mitään aihetta itkemiseen, en ymmärrä mistä tämä olo oikein tulee. Pitäisi olla onnellinen. Palaan kouluun, ajan moottoripyöräkortin, pääsen ehkä matkalle, saan Deen tänne, jne. Kaikki mukavia asioita, mutta ikävä kyllä elän tässä hetkessä ja tämä hetki on tyhjä. Pitäisiköhän aloittaa joku harrastus tai jotain, en tiedä.

On jotenkin vanha olo. Tuntuu siltä että haaskasin/haaskaan nuoruuteni masentuneena olemiseen. Onhan elämää senkin jälkeen, mutta tuntuu kuin olisin jäänyt paitsi jostain. Ehkä sitten koulussa taas voin palata siihen pisteeseen josta lähdin pois 3-4 vuotta sitten. Toivon todella voivani.

Höpötystä II

Poistin äskeisen postaukseni. Se oli liian...angstinen. Häpeän itseäni ja tunteitani, niistä on vaikea puhua ja kirjoittaa. Ehkä yritin kaivaa liian syvälle pääni sisään liian nopeasti, en tiedä. En vain siedä omia tunteitani. Ihan kuin olisin polttanut ne loppuun ajat sitten, unohtanut mitä ne oikein olivat, ja sitten hiljalleen saanut ne takaisin. Ja nyt olen hämilläni niiden kanssa. Itkeminen erityisesti on jotain, mitä en pysty sulattamaan. Ymmärrän kun muut itkevät, mutta kun itseäni alka itkettää olen aivan eksyksissä. Eihän minun näin pitänyt tuntea, eihän se tällaista ollut, eihän? Olen aina ollut tuki ja turva muille. En vain voi antaa itseni olla heikko, vaikka se varmaan hyvää tekisikin.

Oksensin muuten taas. Leivoin pullaa jostain käsittämättömästä syystä, söin yhden, ja menin heti oksentamaan. Miksi tästä ei tule mitään? Olenko liian tiukka? Vai enkö ole tarpeeksi tiukka? Vai menikö tämä päivä pipariksi sen takia, etten laskenut kaloreita? En vain viitsinyt M:n seurassa alkaa arvuutella ja laskea. Meillä kun oli niin kivaa, juteltiin ja juotiin siideriä, poltettiin tupakkaa, naurettiin ja suunniteltiin yhteistä lomaa. Mennään taas lauantaina leffaan, saa nähdä tuleeko siitä syömisten kannalta yhtään mitään. Yksin mennessä juon ison Pepsi Maxin mutta en syö mitään, mutta M:n seurassa unohdan ongelmani ja olen normaali - sinänsä todella vapauttavaa, mutta myöhemmin aina kaduttaa. Aina. Pitäisi pitää se fakta mielessä.

Nyt odotan Deetä meseen. On ikävä sitäkin, vaikka vähän hävettää tunnustaa moinen tunnepurkaus. Kaipaan ihmisiä lähelleni. En ehkä osaisi olla muuta kuin se tukipilari joka aina olen ollut, mutta ei se haittaisi. Haluaisin vain jonkun, jonka kanssa mennä elokuviin tai istua kahvilassa tai mitä tahansa. Haluaisin myös osata avautua ja olla lempeämpi. Kovuuteni ja kylmyyteni ajaa ihmiset pois ennenkuin edes tajuan mitä juuri tapahtui. Olo on yhä yksinäinen. Mistä ihmeestä niitä kavereita saisi...

Uusi päivä

...Uudet kujeet. Tänään aion taas syödä noin 500 kaloria, ja olla oksentamatta. Oksentamatta oleminen on nyt tärkeämpää, laihtuminen voi odottaa. Haluan lopettaa oksentelun, todella haluan. En yleensä tunne kovinkaan vahvasti mitään kohtaan, mutta tämä saa minut palamaan päättäväisyyttä. Tahdon olla normaali.

Tänään myös tapaan ystävääni. M. on tuttu lukiosta, ja oikein ihana ihminen, emme vain tapaa kovin usein. Aina on kuitenkin ihanaa nähdä häntä, ja juttu aina luistaa todella hyvin. Välillä on häntä ihan ikäväkin, vaikka tämän kirjoittaminen saakin minut tuntemaan itseni hiukan...nössöksi, heheh. Pitäisi antaa itselleen lupa olla vähän vähemmän karu, kun nyt kuitenkin pääsin kaikkein pahimman yli. En vain osaa hempeillä enää, kun on ollut pakko olla niin kova selviytyäkseen. Harmi, oikeastaan.

One step back

Oksensin äsken. En edes tiedä miksi, en mennyt kamalasti kalorirajani yli. Jokin vain napsahti. "Ei ei ei ei en halua lihoa!" tai jotain sen suuntaista päässäni myllersi. Nyt kaduttaa, kaduttaa kaikki. Kurkkua kirvelee ja heikottaa, ja tuntuu siltä että on ihan sama menenkö syömään lisää vai en kun vahinko kuitenkin jo sattui. Mutta en mene. Jatkan parhaani mukaan. Eihän bulimiasta sormiaan napsauttamalla irti pääse. Minun pitää olla vahvempi, enkä saa antaa periksi nyt. Minä paranen bulimiasta. Vaikka väkisin!

<3

Tadaa! 400€ on nyt musteena selässäni. Ne ovat aika pienet, mutta ah kuinka rakastankaan niitä. Viisi tuntia suhteellisen epämiellyttävässä kivussa meni, ja oli kyllä sen arvoista.

Siivet selkään

Huomenna oli tarkoitus mennä kaverini C:n kanssa ottamaan molemmille selkään siipitatuoinnit, mutta C. perui sanoen että on liian masentunut mennäkseen yhtään minnekään, ja haluaa vain olla yksin. Haluaisin mennä pitämään hänestä huolen, mutta tiedän että kun hän haluaa olla yksin on parasta olla tunkematta paikalle. Minä kuitenkin otan siipeni. Postaan ehkä kuvan huomenna, jos viitsin.

Tänään on tullut syötyä lähinnä jugurttia. Ah miten rakastankaan jugurttia. Voisin elää sillä vaikka viikon ihan rauhassa, kaipaamatta muuta. Se on niin kevyttäkin, että voin syödä sitä litran päivässä menemättä kalorirajan yli.

Olo on yhä jotenkin huono tosin. Tunnen itseni heikoksi, kun annan tälle kaikelle periksi ja jään vain tuleen makaamaan. Pitäisi tapella vastaan, mutta en yksinkertaisesti jaksa tänään. Huomenna ehkä taas pursuan energiaa ja päätän jotain muuta. Hohhoi.

Vaakailua 2

56.2, okei. Ei laskua eikä nousua.
Sen siitä saa kun syö karkkia, porsas.
Mutta eihän se haittaa mitään että se pysyi samana? Hyvä vaan...
Eikä ole. Voisit olla jo 56.0 tai vähemmän.
Ei yksi päivä sinne tai tänne haittaa mitään.
Haittaapas! Et ehdi laihtua tarpeeksi kesää varten!
Olen jo ihan hyvän näköinen.
Et ole. Et ikinä tule olemaan. Eilenkin ne kaksi tyttöä nauroivat sinulle.
Niin...
Laihduta vain. Tule kauniiksi.
Olet kai oikeassa.

Ahmitus Olemus

Kalorit meni reilusti yli 500 kun karkkihammas alkoi kenkkuilla kaupassa. Ei voi mitään, turha kaatunutta maitoa itkeä. En aio oksentaakaan, mieluummin vaikka saan parisataa grammaa lisää painoa.

Levoton olo. Tahdon tehdä jotain, mitä vain. Polttaa tätä uskomatonta energiaa joka aina joskus sisälläni myllää. Mutta olen niin rikki, rampa ja väsynyt. Turhauttavaa. Tekisi mieli leipoa, mutta se päättyisi kyyneliin ja varmaan oksenteluunkin. Ei, ei, ei. Antaa olla. Voisinpa edes mennä shoppailemaan, mutta on sunnuntai ja olen niin köyhä että koirat melkein kusee kintuille, kuten isäni sanoisi. Heh.

On myös jotenkin ahdistunut olo. Menisipä tämä päivä ohi nopeasti ja kivuttomasti. Taidanpa siivota söpöläisteni häkin polttaakseni hiukan energiaa.

Vaakailua

56.2. Oho.
Se ei ole tarpeeksi.
Onhan se, melkein 56!
Ei ole. Sun pitää olla laihempi. Paljon laihempi.
Eikä tarvitse, olen juuri sopiva--
ET OLE. Laihduta.
Mutta en mä halua näyttää luukasalta.
Etkö muka?
No...en paljoa.
LAIHDUTA. Anna mennä. Näytä niille kaikille mihin sä pystyt.
Pystyn mä muuhunkin kuin laihduttamiseen.
HAH. Etkä pysty. Sä et osaa mitään.
Niin...kai...

This has been another episode of "Standing on the scale with Valerie and her inner voices"! Good night everybody!

...Huhhuh. Hyvin nukutun yönkin jälkeen eilinen paha olo vielä vähän kummittelee. Eivätkö nämä lääkkeeni voisi vaikka, hmm, enpä tiedä, TOIMIA? Haluaisin parantua ja olla normaali, mutta ehkä pyydän liikoja. Haluaisin edes olla onnellinen taas.

/rant on

No eipä se hyvä olo kauan kestänyt. Nyt ahdistaa kun en saa nukutuksi, ja Deekin on hiljainen. Voisi mennä vaikka katsomaan Euroviisuja, niin tylsää on.

Jostain ihmeen syystä pelkään huomisen punnitusta. Ehkä siksi, että menin hieman yli rajani tänään - höperö minä, eihän pari kaloria minua takaisin 70-kiloiseksi räjäytä. Mutta sen tiedän että jos painoni ei laske, luovutan ja palaan bulimiaan. Jos nyt 2-3 päivää oksentamatta voi edes kutsua sen jättämiseksi.

En halua enää ahmia ja oksentaa. Siitä tulee likainen ja heikko olo, ja tuollainen olo juuri lietsoo itsevihaani. En vain tiedä miten pitkään jaksan tätä. Koko ajan tekisi mieli ahmia ja vaatii kauheasti energiaa olla menemättä mättämään kaikkea tielle sattuvaa suuhuni. Hmm, jugurttia. Nam nam. Hmm, keksejä. Nam nam. Hmm, jauhoja. Nam nam. Kappas, tuoli. Nam nam.

Pelkään itseäni. Pelkään katsoa peiliin. Pelkään näkeväni ne kamalat vatsamakkarat jälleen. En halua enää ikinä tuntea oloani rumaksi. Haluan pitää itseäni kauniina. Tällaisena uskallan mennä ulos. Tällaisena voin ajatella "No, ehkä en niin kauhealta näytäkään."

Annan periksi.

Höpinää, höpinää

Kävin tänään yksin elokuvissa, eikä se ollut niin kamalaa. Sain rauhassa maleksia ja ajatella omia ajatuksiani, kun ei tarvinut ottaa ketään muuta huomioon. Kävin katsomassa Enkelit ja Demonit, ja se oli aika hyvä. Etenkin tällaiselle historiafriikille, joka on kiinnostunut erilaisista uskonnoista. Ja olihan leffassa Ewan McGregorkin.

Nyt vain pitäisi taas keksiä tekemistä. Juttelen Deen kanssa mesessä, ja sitä masentaa. Samalla haluaisin kuitenkin ampaista ulos ja heittää kärrynpyörää (vertauskuvallisesti - selkäni varmaan murtuisi jos oikeasti yrittäisin), mutta en kehtaa jättää miespoloa yksin. No, kohtahan se voi matkustaa tänne rentoutumaan kun kesäloma alkaa.

Syömiset menivät tänään ihan hyvin, ja aamulla paino oli 56.6, eli pientä laskuakin tapahtui. Tämä oli loppujen lopuksi ihan OK päivä, ei erityisempää valittamista ainakaan vielä.

Yksinäinen olo

On jotenkin paha olla. Nukuin lisää ja heräsin taas äsken, mutta nyt tunnen olevani yksinäinen. Mietin ystäviäni ja kavereitani. Yhtä näen harvoin. Kahden luo pitää matkustaa lentokoneella. Yksi asuu toisella mantereella. Yhden kanssa en jaksa enää puhua edes mesessä, vaikka poika tärkeä onkin. Yksi ei enää halua pitää yhteyttä, luulisin.

Haluaisin lisää ystäviä, mutta en tiedä jaksaisinko mennä ulos ja tavata heitä. Olen kuin yksinäinen susi joka kaipaa seuraa mutta ei tiedä miten ihmisten seurassa ollaan. Hohhoi.

Väsymys

Tuntuu siltä etten nukkunut tarpeeksi, vaikka noin kahdeksan tuntia kuorsatessa menikin. Nyt odotan että aikaa kuluu sen verran että voin syödä aamiaista; juuri nyt on sellainen olo että mitä ikinä suuhuni pistänkään aiheuttaa ahmintakohtauksen. Yritän välttää tätä kontrolloimalla syömistä vähän paremmin. Tavallaan yritän näyttää kuka on pomo, ja samalla pelaan sen mörön pussiin kuitenkin. Ironista.

Tänään on myös aika paha masennus päällä, mutta eipähän ainakaan ole levoton olo taas. Mania, tai mikä se sitten onkaan mikä sen minulle aiheuttaa, on sietämätöntä mutta samalla jotenkin ihanaa. On mahtavaa käydä ulkona ja tavata ihmisiä ja tehdä suunnitelmia. Masentuneena sängyssä maatessa tulee vain saamaton olo.

Abilify

Otin äsken lääkkeeni. Pää on ihan sekaisin jo, palan heti energiaa, haluan mennä jonnekin, tehdä mitä tahansa, liikkua. Ja samalla olen masentunut enkä jaksa kävellä kymmentä askelta enempää. Eikö tämän pitänyt tasata mielialaani, ei irrotella siitä osia ja sekoittaa ne sietämättömäksi mössöksi? Se ei okein toimi, mutta huomasin että jaksan kaikkea paremmin. Menen ulos päivittäin. Laittaudun mahdollisimman kauniiksi. Treenaan vähän. Huolehdin itsestäni. Mutta samalla olen liian tunteellinen, joka on todella outoa ja ärsyttävää, ennenkuulumatonta. En ole pitkään aikaan tuntenut yhtään mitään, ja nyt joku typerä Hybridi -mainoskin saa minut pillitämään maailman menoja. MITÄ HELVETTIÄ? En itke. Ikinä.

Haluaisin vaihtaa lääkkeet mutta en samalla jaksaisi sitä alun saatanallista totutteluvaihetta uudestaan. Lääkärinikin on kuumeessa joten eilisen minulle elintärkeä tapaaminen peruuntui.

Sosiaalitantat tahtovat tavata ja puhua raha-asioista. En kestä. Niiden papereista ei saa mitään selvää. Tekisi mieli haistattaa paskat ja olla menemättä, mutta rahaa on pakko saada jostain ja työkyvyttömänä vaihtoehdot ovat todella vähissä.

Marinaa, marinaa, marinaa!

Kuva

Tältä näytän nyt. Postaan sen tänne koska haluan tajuta että hyvänen aika, en minä ole lihava. Ollenkaan. Jätän sen tänne myös "Before" kuvaksi, koska olen masokistinen paska jota ohjaa pieni inisevä päänsisäinen ääni joka ei tuki turpaansa siitä, että "Pitää olla laiha ollakseen minkään arvoinen."
Blargh. Sisäiset konfliktit = Ei kiva.

No mutta kuitenkin. Käytin tunnin tämän sivun tuunaamiseen ja nyt se "värikkyydestään" huolimatta jotenkin miellyttää silmääni. Älkää rullatko alas liian nopeasti tosin, tähdet hyppivät vähän silmille.

Uskaltauduin myös lätkäisemään naamani tuonne profiiliin. Tunnistakoot ihmiset jos ovat tunnistavinaan, tämä on elämääni eikä siinä ole mitään piilottelemista enää. Kaikki kyllä jo tietävät, mikä kahjo olen.

56.8

Tänään on historiallinen päivä elämässäni. Pääsin viimeinkin 56:n kilon puolelle viikkoja jatkuneen takkuamisen jälkeen. Kunhan painan 56 yritän pitää painon samana jonkin aikaa, ja sitten jatkan kunnes vaaka näyttää 54. Sitten ehkä lopetan. En tosin tiedä, pystynkö. Jos en silloinkaan hyväksy itseäni ja ulkonäköäni, en varmaankaan lopeta, vaan jatkan kunnes olen 52 kiloa. Ja sitten? En tiedä sitäkään.

Laihduttaminen on pakkomielle minulle. Mittaan ihmisarvoani typerästi painollani - mitä vähemmän painan, sen arvokkaampi omissa silmissäni olen. Olen jojoillut sen kanssa jo vuosia, ja haluan lopettaa. Mutta en osaa, enkä uskalla. Pelkään lihomista. Se on toiseksi suurin pelkoni. Olen niin koukussa laihduttamiseen, että tupakka-addiktionikin jää sen varjoon.

Tämä on huumeeni.

Pois Bulimiasta!

Paha masennus päällä, syömiset tosin menivät tänään hyvin. Jugurttia, ja myöhemmin pinaattilettuja. 430 kcal. Hyväksyttävää. En edes oksentanut, joka onkin uusi projektini - Pois Bulimiasta! Mieluummin otan anoreksian. Tai no, kaikkein mieluiten lopettaisin tämän pelleilyn, mutta mopo lähti käsistä jo vuosi sitten. Huokaus.

Näin outoa unta jossa mieheni sanoi "olisit ihan OK, jos painaisit 45 kiloa." MITÄ? Enkö voi enää paeta ongelmiani uniinikaan?! Voi hyvänen aika, tämä sairaus on alkanut potkia mua mun vertauskuvallisille munille. En pelkää mitään muuta niin paljon kuin sitä, että en ole tarpeeksi hyvä miehelleni. En edes kuolemaa. Joka on tyhmää, koska tiedän olevani juuri passeli miehelleni. Mieleni perukoilla istuva paskiaismainen mörkö kuitenkin väittää vastaan.

Ja tuo paastoan-syön-paastoan juttu? Ei todellakaan toiminut pitkään. Uusi yritys on alle 500 kaloria per päivä. Joskus jaksoin 300, mutta en usko että pystyn tuohon enää.

Painon postaan ehkä huomenna.

Olen löytänyt uuden rytmin syömiseen - joka toinen päivä paastoan, joka toinen syön. Ihme kumma tämä jopa toimii ihan hyvin, ja paastoaminen on helpompaa kuin syöminen. Syödessä tulee lyötyä yli todella helposti.

Vappu oli kiva, kaverit on kivoja, elämä on oudon kivaa. Ihan outoa, yleensä kun kaikesta pystyy valittamaan.