Poistin äskeisen postaukseni. Se oli liian...angstinen. Häpeän itseäni ja tunteitani, niistä on vaikea puhua ja kirjoittaa. Ehkä yritin kaivaa liian syvälle pääni sisään liian nopeasti, en tiedä. En vain siedä omia tunteitani. Ihan kuin olisin polttanut ne loppuun ajat sitten, unohtanut mitä ne oikein olivat, ja sitten hiljalleen saanut ne takaisin. Ja nyt olen hämilläni niiden kanssa. Itkeminen erityisesti on jotain, mitä en pysty sulattamaan. Ymmärrän kun muut itkevät, mutta kun itseäni alka itkettää olen aivan eksyksissä. Eihän minun näin pitänyt tuntea, eihän se tällaista ollut, eihän? Olen aina ollut tuki ja turva muille. En vain voi antaa itseni olla heikko, vaikka se varmaan hyvää tekisikin.
Oksensin muuten taas. Leivoin pullaa jostain käsittämättömästä syystä, söin yhden, ja menin heti oksentamaan. Miksi tästä ei tule mitään? Olenko liian tiukka? Vai enkö ole tarpeeksi tiukka? Vai menikö tämä päivä pipariksi sen takia, etten laskenut kaloreita? En vain viitsinyt M:n seurassa alkaa arvuutella ja laskea. Meillä kun oli niin kivaa, juteltiin ja juotiin siideriä, poltettiin tupakkaa, naurettiin ja suunniteltiin yhteistä lomaa. Mennään taas lauantaina leffaan, saa nähdä tuleeko siitä syömisten kannalta yhtään mitään. Yksin mennessä juon ison Pepsi Maxin mutta en syö mitään, mutta M:n seurassa unohdan ongelmani ja olen normaali - sinänsä todella vapauttavaa, mutta myöhemmin aina kaduttaa. Aina. Pitäisi pitää se fakta mielessä.
Nyt odotan Deetä meseen. On ikävä sitäkin, vaikka vähän hävettää tunnustaa moinen tunnepurkaus. Kaipaan ihmisiä lähelleni. En ehkä osaisi olla muuta kuin se tukipilari joka aina olen ollut, mutta ei se haittaisi. Haluaisin vain jonkun, jonka kanssa mennä elokuviin tai istua kahvilassa tai mitä tahansa. Haluaisin myös osata avautua ja olla lempeämpi. Kovuuteni ja kylmyyteni ajaa ihmiset pois ennenkuin edes tajuan mitä juuri tapahtui. Olo on yhä yksinäinen. Mistä ihmeestä niitä kavereita saisi...
7 vuotta sitten
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti