Aivan kamala päivä. Sain kuulla että vaarini on kuollut keuhkokuumeeseen sairaalassa, ja että hänen Alzheimerinsa oli mennyt niin pahaksi ettei hän muistanut kuka oikein oli. Tämä järkytti minua niin pahasti että olen vain itkenyt ja nyyhkyttänyt koko päivän. Tuntuu siltä että kaikki tärkeät ihmiset katoavat ympäriltäni. Joko kuolevat tai lähtevät pois. Pelkään jääväni täysin yksin. Puhun tietysti kuin mikäkin kovis ja olen kovin olevinani, mutta raaka totuus on että minä en pärjää yksin. En sitten tiedä olenko liian laiska/masentunut/rikkinäinen/antisosiaalinen tullakseni toimeen muun maailman kanssa yksin vai missä se vika oikein on.

Tämä päivä meni ahmiessa mutta juuri nyt en jaksa välittää. On isompiakin itkun aiheita.

Olen todella pahassa jamassa. En jaksa olla yhtään sosiaalinen. Ahmin jatkuvasti, ja sitten oksennan. En vain jaksa mitään enää. Miksi elämän on oltava näin vaikeaa? Enkö saisi vain maata paikoillani ja hengähtää hetken rauhassa, ilman että kaikki kaatuu päälle?

Kirjoitan lisää kunhan voin paremmin.

Tämä päivä oli vähän parempi. Sallin itselleni hiukan karkkiakin, eikä siitä tullut edes paha mieli. Vähän jännittää huominen punnitus, mutta olkoon miten on. Saa sitä välillä nautiskella, eikö? Oli tosin ihme etten sortunut ahmimaan! Yleensä kiellettyjen asioiden syöminen aiheuttaa pahan ahmimiskohtauksen.

Juuri nyt paino on 54.6. Tiedä sitten miten paljon se tulee olemaan aamulla. En oikein malttaisi odottaa.

Anonyymin kommentti sai minut ajattelemaan. Kumpi olisi suurempi voiman osoitus - tähän sairauteen täysin uppoaminen, vai lopettaminen viimeisten 800 gramman pudotuksen jälkeen? Kai se jälkimmäinen vaihtoehto.

Pelkään, että en ole tarpeeksi vahva lopettamaan. Tunnen kuinka tämä häiriö luikertelee hiljaa syvemmälle mieleeni, tuhoten kaiken matkallaan. Haluanko todella olla vain laiha kuori? En. Mutta jotenkin huijaan itseäni ja uskottelen itselleni että laihana kaikki olisi paremmin. Jokin kuiskuttaa korvaan; "Et ole vielä tarpeeksi laiha. Et vielä. Mutta voit saavuttaa sen. Ja sitten ne kaikki kauhistuvat!"

Minulla on jokin outo tarve järkyttää ihmisiä. Ehkä se johtuu siitä, että en ikinä saa täysin sanottua miten paha minun onkaan olla, mutta haluaisin että joku huomaisi ja auttaisi. Aika tyhmää, mutta sinällään ehkä ymmärrettävää. Tahdon parantua. Todella tahdon. Tahdon taas olla onnellinen ja iloinen, ja syödä normaalisti. Mutta miten kukaan osaa auttaa, kun aina vain sanon "Olen kunnossa" "Olen ihan OK" "Joo, nykyisin menee paremmin"?

Taas uneton yö. Pelaan vain tietokonepelejä yksikseni (olen ehkä salaa vähän nörtti) ja yritän saada ajan kulumaan niin että lopulta väsähdän ja nukahdan. Paino on juuri nyt 54.9 kiloa, eli selvisin 55 kilon läpi ihan kunnialla. Näytän luisevalta. En tiedä pidänkö siitä vai inhoanko sitä. Tuntuu siltä kuin tämä häiriöni, mikä sitten ikinä onkaan, sumentaisi ajatuksiani ja minuuttani. Kuka oikein olen loppujen lopuksi? Tajusin äsken, että en tiedä. Tuntuu kuin jäljellä olisi vain halu laihtua ja kuihtua pois. Olen loppusuoralla, eli en anna periksi nyt. Mutta mitä sitten kun pääsen tavoitteeseeni? Osaanko enää palata normaaliin syömiseen ja elämiseen? Jotenkin tuntuu, että en osaa.

En halunnut että siinä kävisi näin. En todellakaan. En halunnut enää menettää itseäni tälle saatanan demonille päässäni. Vai halusinko? Nautinko sittenkin siitä että syön vain kulhon jugurttia päivässä? Nautinko huolestuneista kasvoista jotka arvailevat jo mihin suuntaan olen taas menossa? Ehkä. En osaa sanoa.

"Näytän niille kaikille."
"Sitten kun olen laiha nauran niille."
"Voin olla niitä kaikkia parempi. Laihempi."

Sairaita ajatuksia. Tekisi mieli sanoa: 'Ottakaa joku ne pois ja heittäkää ne kaivoon', mutta jokin estää minua. En ole tarpeeksi laiha valittaakseni tällaisista asioista.