Aivan kamala päivä. Sain kuulla että vaarini on kuollut keuhkokuumeeseen sairaalassa, ja että hänen Alzheimerinsa oli mennyt niin pahaksi ettei hän muistanut kuka oikein oli. Tämä järkytti minua niin pahasti että olen vain itkenyt ja nyyhkyttänyt koko päivän. Tuntuu siltä että kaikki tärkeät ihmiset katoavat ympäriltäni. Joko kuolevat tai lähtevät pois. Pelkään jääväni täysin yksin. Puhun tietysti kuin mikäkin kovis ja olen kovin olevinani, mutta raaka totuus on että minä en pärjää yksin. En sitten tiedä olenko liian laiska/masentunut/rikkinäinen/antisosiaalinen tullakseni toimeen muun maailman kanssa yksin vai missä se vika oikein on.

Tämä päivä meni ahmiessa mutta juuri nyt en jaksa välittää. On isompiakin itkun aiheita.

Olen todella pahassa jamassa. En jaksa olla yhtään sosiaalinen. Ahmin jatkuvasti, ja sitten oksennan. En vain jaksa mitään enää. Miksi elämän on oltava näin vaikeaa? Enkö saisi vain maata paikoillani ja hengähtää hetken rauhassa, ilman että kaikki kaatuu päälle?

Kirjoitan lisää kunhan voin paremmin.