Aivovuotoa

Taidan kirjoittaa tänne vähän liikaa. Kolme postausta päivässä? No problem for me! No, asiaa riittää vatvottavaksi, ja oma bloginihan tämä on. Kuitenkin jotenkin hävettää 'puhua' näin paljon ja avoimesti kaikesta. Pelkään kuulostavani wannarexiseltä itkupilliltä, jolla ei ole mitään sanottavaa mutta joka puhuu silti. Hohhoi, no, olkoon. Höpisen tänne koska terapiaan ei ole varaa, ja tarvitsen jonkin paikan missä voin rauhassa purkaa oloani ilman että kukaan tulee tuomitsemaan. Kommentoijatkin ovat tähän mennessä olleet ihania.
Ihan naurattaa, kuinka uskallan tänne kirjoittaa asioita joita en ikinä sanoisi ääneen. En ikinä uskaltaisi näyttää heikkoa puoltani muille ihmisille naamatusten. Ehkä sitten joskus kun opin olemaan ihminen.

Tämä päivä on syömisten kannalta mennyt todella hyvin. 250 kcal jugurttia, ja lisäksi purkkaa ja kokista. Toivon pääseväni 55-kilon puolelle huomenna, en jaksa jumittaa samassa painossa enää. Kaipaan laihtumista ja sen tuomaa onnistumisen tunnetta. Olen tiputtanut jo niin paljon painoa joulusta että en aio nyt luovuttaa. Tästä kaikesta on ollut se hyöty että kehtaan taas mennä ulos ja olla ihmisten keskellä. Ehkä uskallan mennä rannallekin tänä kesänä, jos vain saan karistettua vielä kaksi tai neljä kiloa.

Tyhmää, kun paino säätelee kaiken. Olisi ihanaa olla juuri sellainen kuin on eikä välittää mistään. Söisi mitä haluaisi milloin haluaisi, ja olisi onnellinen. Miten jotkut osaavat, mutta minä en? No, turha sitä on murehtia. Ehkä pitäisi vain oppia olemaan onnellinen juuri tällaisena, eikä kadehtia muita tai yrittää muuttua että mahtuisi edes johonkin muottiin.

Olen hiukan eksynyt itseeni. En muista kuka oiken olen kaikkien ongelmieni alla. Jos kuorin ne pois, mitä minusta jää jäljelle? Pelkään, että ei mitään. Mitä jos häiriöni ovat syöneet minuuteni? Mitä sitten? Miten rakentaisin itseni kokonaiseksi? En tiedä. Dee aina sanoo että olen vahva, mutta en tunne itseäni vahvaksi. Tunnen itseni heikoksi ja rikkinäiseksi.