Vajoan

Elämäni on jotenkin tyhjää. Jäljellä tuntuu olevan enää Deen kanssa juttelu ja M:n tapaaminen silloin tällöin. Ja tietenkin syömishäiriöni.

Heti kun herään menen vaa'alle, ja sen näyttämät numerot määräävät millainen päivästäni tulee. Nyt 56-kiloisena en enää hepuloi jos olenkin saanut vähän lisää painoa. Voin jotenkuten hyväksyä itseni tällaisena. Haluan olla pienempi mutta se voi odottaa, minulla on aikaa. Inhoan vain sitä miten punnituksen jälkeen ei ole enää mitään tekemistä. Suhteellisen köyhä kun olen, en voi maniani takia rampata kaupungilla. Tulisi vain ostettua kaikkea paskaa mitä ei kuitenkaan ikinä käyttäisi. Rahat on nytkin tältä kuukaudelta loppu, pitää jotenkin sinnitellä vielä viikko.

Vihaan vain sitä, miten syön. En ole tuntenut nälkää pitkään aikaan, tai ehkä vain opin olemaan huomioimatta sitä. Mutta heti kun ei ole mitään tekemistä ajaudun jostain syystä jääkaapille mättämään naamaani kaiken mikä tielle sattuu. Tämä heikkous on ärsyttävää ja inhottavaa.

Koko päivä menee oikeastaan ruokaa vältellessä ja kaloreita miettiessä. Toisaalta tämä on ihan hyvä juttu sillä toinen mahdollisuus olisi että päivä menisi nyyhkyttäessä ja omaa olemista surkutellessa, joka on turhauttavaa ja masentavaa. Pitäisi vain tehdä jotain. Muuttaa elämä paremmaksi jotenkin. Tietäisinpä vain miten.

Nytkin on paha olla. Odotan että aika kuluisi jotta pääsisin nukkumaan ja aloittamaan uuden päivän. Odotan että saisin taas punnita itseni, ja tuhlata toisen päivän tekemättä mitään. Voisinpa edes kirjoittaa kirjaani, mutta en jaksa istua aloillani tarpeeksi pitkään. En jaksa keksiä tarinalle jatkoa. Olen niin väsynyt, väsynyt aivan kaikkeen. Etenkin yksinäisyyteeni ja kaikkeen siihen pahaan oloon joka siitä kumpuaa.